torstai, 9. kesäkuu 2016

Vuodet vierivät, mutta eivät unohdu

 

 

IMG_1971.jpg

 

Mistä tuli mieleeni päivittää melkein vuoden tauon jälkeen blogia, joka ei - luojan kiitos - aiheensa puolesta enää ole meillä ajankohtainen? Sattuman kauppaa: youtube soitti biisin, joka oli Karman loppuaikoina hyvin henkilökohtaiselta tuntuva, ja kun olen viime aikoina pähkinyt kuivaa ihoaan rapsivivan koiran kanssa taas olennaisia eroja syringomyeliaan liittyvässä rapsutuksessa, ajattelin, että ehkä minulla voi vielä olla täällä sanottavaa. 

Kuvassa yllä on nykyinen laumani, joka on sama kuin viime päivityksen aikaan: Sohvi 5 v. 9 kk, Jumi 3,5 v, Ruusa 3 v. ja Saimi muutamaa päivää vaille 1 v. Kolme vanhinta on magneettikuvattu oireettomina syringomyeliaseulontakuvauksessa 0-millisinä, Saimikin sitten ajallaan, ja hyvät mahdollisuudet ja todennäköisyydet on samaan tulokseen. Cavalierien omistajana edustan syringomyelian suhteen ääripäätä molempiin suuntiin: jos ei ole todennäköistä saada kolmea syringomyeliaa oireilevaa sairasta, niin ei kyllä 3/4 täysin syringovapaatakaan. Viisaammilla valinnoilla on tietysti ollut osansa, ei tämä täysin arpapeliä ole. Mutta vaikka vanhemmat tyttöni Sohvi ja Ruusa ovat nollamillisten yhdistelmistä, on molempien ukki huomattavan suurimillinen uros, joka on kaksijakoisesti jättänyt sekä nollapäitä ja myös suurimillisä sairaitakin. Kuusi vuotta sitten en osannut tällaista ajatellakaan, kolme vuotta sitten otin riskin, jota tuskin enää uskaltaisin ottaa, vaikkei se pieleen mennyt. Muistutuksena vaan muillekin, että vaikka 0+0 vanhemmista tulisi jotain aivan muuta, ei se suinkaan kumoa olemassa olevia teorioita syringomyelian periytyvyydestä, koska taustoilla on aina vaikutuksensa jopa monen sukupolven taakse. 

Yksi "nollapäistäni" rapsuttelee tällä hetkellä aika lailla, ja väitän, että ilman tietoa syringostatustuksestakin näkisin omalla kokemuksellani, ettei kyse ole syringomyeliaan liittyvästä rapsuttelusta. Helppohan minun on sanoa, tiedän. Nämä eivät ole neuvoja tehdä erotusdiagnooseja, mutta kerron sen mitä osaan ja mitä itse havannoin. Koira rapsii sieltä sun täältä, mutta myös niskaa, lapoja ja päätä. Lenkeilläkin rapsuttelee välillä, mutta rapsuttelun takia meidän ei tarvitse pysähtyä, vaan toisinpäin, eli kun muuten pysähdytään, saattaa rapsuttelu alkaa. Poikkeuksellisen rapsuttelun lisääntymisen ajankohdan olen nyt paikallistanut uuteen vähärasvaisempaan ruokaan, ja tilanne toivottavasti muuttuu pian - ekstraöljyt aloitin jo aiemmin. 

Syringomyeliaa oireileva koira (ainakin kolme omaani) rapsuttavat ja muutenkin oireilevat silloin kuin oireilevat, ilman vähäisintäkään kykyä kontrolloida sitä, saati että omistaja hyvällä tai pahallakaan voisi siihen vaikuttaa.

Minulla ei ole kokemusta KAMALAN kutisevista koirista, joten tätä on luettava varauksella, mutta mikä oma kokemukseni on syringosairaat versus muuten vaan kutiseva/rapsutteleva koira, niin se "muuten vaan kutiseva koira" näyttää oikein nauttivan kun rapsuttaa niitä kohtia joita koira itse ensin rapsutti, syringosairas (oman kokemukseni perusteella) vaan yltyy rapsuttamaan entistä enemmän jos joku siihen koskee. Näissä on syringosairaidenkin kohdalla eroja yksilöiden ja sairauden vakavuuden suhteen, joten tämän perusteella ei voi tehdä diagnooseja suuntaan eikä toiseen.

Minusta ei varmaan enää ole auttamaan ketään syringosairaan omistajaa - niin radikaalisti näkemykseni muuttui kolmen kärsimysnäytelmän myötä, josta Senni kantoi suurimman taakan. Rakastin Senniä aivan valtavasti, ja tein kaiken vain hänen parhaakseen tai ainakin vilpittömästi siihen uskoen. Kuitenkin Senni on ainoa syringosairaistani, jonka kohtaukset ja oireet palaavat vuosien jälkeenkin yhä uudelleen ja uudelleen mieleeni, ja olen niin pahoillani siitä, etten antanut Sennin mennä aiemmin. Sennillä oli valtava lääkitys, öisinkin heräsin kellon kanssa lääkkeitä antamaan (ja se ei toden totta tee minusta sankaria!!) ja niiden avulla Sennin konkreettinen, näkyvä oireilu pysyi hyvin vähäisenä (lisänä tietysti kaikki mahdolliset lääkkeettömät keinot). Kun lääkkeet eivät enää auttaneet, Senni pääsi pois. Aivan liian myöhään kuitenkin. 

Jos joku, jonka koira on saanut syringomyeliadiagnoosin ja lääkityksen, lukee tätä, haluan kuitenkin lääkityksestä sanoa sen verran, että Zitac on aivan ehdoton ja pääsääntöisesti vähähaittavaikutuksinen lääke. Riippuu paljon neurologista, määrätäänkö sitä. Jotkut suosivat kortisonia, mikä onkin osalle syringosairaista välttämätön, mutta sen ohella Zitac (vähentää aivoselkäydinnesteen määrää) sopii myös. Sisu oli syringosairaistani ainoa joka hyötyi kortisonista eikä ilman sitä pärjännyt, mutta Zitac toi selvän lisähyödyn myös. Sennille ja Karmalle kortisoni ei sopinut, Zitac auttoi sen aikaa minkä auttoi, mutta oli selvästi hyödyllinen. 

Nykysuositusten mukaan kortisoni ei missään nimessä ole se ensimmäinen aloitettava lääke syringo-oireilevalle, joten jos lääkäri sen kuitenkin määrää, kannattaa kysyä myös Zitacista. 

Syringomyeliadiagnooseja tehdään ilman kuvauksia tai kuvauksen kanssa, osa oikein ja osa väärin perustein. Koiria myös lopetetaan omistajan oman syringodiagnoosin perusteella, joka voi toki olla oikea, muuta yhtä hyvin väärä - aika moni muukin vaiva voi pistää koiran rapsuttamaan ja hinkkaamaan päätään. Lääkityksetkin ovat ymmärrettävästi vähän sinne päin, kun ei kaikilla eläinlääkäreillä eksaktia tietoa kyseisen sairauden hoidosta ole. Pyydän anteeksi tämän yksittäisen esimerkin esiin nostamista, mutta niin räikeä se on, että on pakko. Cavalierpalstalla koiran omistaja kehotti kaikkia kuvaamaan koiransa (oikein hyvä kehotus sinänsä!), sillä hänenkin koirallaan oli ainoana oireena ollut pari kertaa viikossa niskan rapsuttelu ja kuvauksessa löytyikin sitten syrinx, ja kuvauksen jälkeen lääkitys päälle :O 

Sitten on vielä Chiarin malformaatio. Tietenkään yhdenkään koiran pikkuaivojen ei kuuluisi pullistua selkäydinkanavaan, mutta cavaliereilla näin lähes jokaisella tapahtuu, ja valtaosa ei oireile sitä mitenkään. "Pelkän" Chiarin oireilu on mahdollista, mutta harvinaista. Mitä enemmän muun rotuisia, erityisesti pieniä koiria, on magneettikuvattu, sitä useammilla Chiaria on löydetty. Oireileva Chiari - mutta ei myöskään oireeton - ei ole yksin cavalierien ominaisuus. Jos koira - cavalieri tai muun rotuinen - on sairas, ja siltä löytyy muut oireet selittävän lisäksi Chiarin malformaatio ja ehkä myös syrinx, ei niitä tule automaattisesti pitää oireiden aiheuttajana. On aina surullista, kun rakas lemmikki on sairas ja joudutaan ehkä sen vuoksi lopettamaan ennenaikaisesti, mutta väärät diagnoosit eivät palvele ketään - eivät koiraa sen eläessä, eivätkä parhaansa mukaan terveyden eteen jalostustyötä tekeviä kasvattajia.

Olen säännöllisesti ja aivan perusteetta saanut kritiikkiä siitä, että puhun vain syringomyeliasta, vaikka perinnöllinen sydämen läppävika on cavalierin useimmiten hautaan vievä sairaus. En koe, että olisin tätä kritiikkiä ansainnut, sillä sydäntilanne rodun suurimpana uhkana luonnollisesti huolestuttaa minua, ja kun se on keskusteluissa esillä ollut, on palaute ollut, että sydäntilannehan on huomattavasti parantunut (ei pidä paikkaansa) ja että jalostusohjesääntöön tai pevisaan ei ole mitään syytä tehdä muutoksia.

Yhä enemmän koen, että vaikutusmahdollisuudet rodun terveystilanteen parantamiseksi ovat uusien koiranhankkijoiden valistamisessa ja toki "entistenkin". Viralliset, säännölliset terveystarkastukset jokaiselle koiralle, myös sivuäänellisille vuosittain. Jos lähdettäisiin siitä. Utopiaa varmaan, mutta jos mielii cavalierin tulevaisuudessakin hankkia, voinee oman pienen panoksensa nykyisen/nykyistenkin koirien kanssa asian eteen laittaa.

 

 

sunnuntai, 20. syyskuu 2015

Puolitoista vuotta elämää koirien kanssa ilman syringomyeliaa

IMG_1721.jpg

En ole päivittänyt blogia yli vuoteen, eikä aktiivista päivitystä ole tarkoitus jatkaakaan - ei sen puoleen blogia poistaakaan. Oireilevaan syringomyeliaan sairastuu edelleen cavaliereja ja monen muun rotuisia koiria, ja usein omistajan tiedonjano on siinä vaiheessa suuri. Yksi näkökulma aiheeseen ja kolmen koiran kokemus löytyy tästä blogista. Näkemykseni ovat kokemuksen myötä muuttuneet jossain määrin ihan laidasta toiseen, mutta jokainen tekee kuitenkin päätökset itse ja oman koiransa parhaiten tuntien, varmasti koiralleen parasta toivoen. Nykyisellä tiedolla ja kokemuksellani aiheen tiimoilta olisin ainakin Sennin kohdalla toiminut toisin, mutta kun meillä ei sitä kristallipalloa ole...

Päivitin blogia viimeksi sen jälkeen kun Karma oli saanut syringomyeliadiagnoosin, ja Gabapentin + Zitac näytti alkuun toimivan. Kiukku ja ärtyisyys katosi, Karma (2 v.) lähti taas innokkaasti lenkille.

En enää edes muista Karman lääkeannoksia tarkkaan. Vähän ennen kuvausta olin aloittanut Gabapentiinin (Sisulta jääneet) annoksella 100 mg x 3. Vähempi ei auttanut, mutta neurologin suosituksesta kokeilin hetken annosten laskua. Jo yksin Gabapentin toi selkeän hyödyn, ja kun diagnoosin jälkeen aloitettiin rinnalle aivoselkäydinnesteen määrää vähentävä eli pään sisäistä painetta alentava Zitac, muuttui Karma kuin eri koiraksi. Leikki Ruusa-pennun kanssa luisti taas ja huudon, rapsuttelun ja päänhinkkailun määräarrow-10x10.png väheni.

En muista, oliko Gabapentin-annosta jo tammikuussa nostettu. Ennen Karman lopetusta sille kuitenkin tuliarrow-10x10.png kerran tai kahdesti tarvetta. Karma siis sai diagnoosin marraskuussa, ja lopetettiin seuraavan vuoden helmikuussa.

Nuo vuodet ovat jälkikäteen ajatellen osittain epätodellisia - Sennin sairauden hyväksymisen jälkeen alkoi jonkinlainen "sumutila", jossa oli vaan mentävä järkevästi ja suurimmat tunteet taka-alalle siirtäen, jotta pärjäsin itse ja pystyin tarjoamaan koirilleni edes näennäisesti normaalin arjen, vaikka jatkuvasti joku oli vakavasti sairas ja vain lääkityksen turvin jatkoajalla. Sisun ja Karman virallisen diagnoosin kuuleminen neurologilta ei tuntunut juuri miltään, kun olin jo oireiden perusteella ollut täysin varma, että syringomyeliasta on kyse. Sen sijaan onnenkyyneleet tulivat silmiin, kun Sohvi 3½-vuotiaana, oireettomana seulontakuvauksessa todettiin edelleen 0-milliseksi.

Vielä Karman lopetusta edeltävällä viikolla minulle nousi hetkeksi suuri taistelutahto koirani puolesta. Neurologi oli kuvauksen yhteydessä kertonut, että leikkaustekniikka on kehittynyt, ja tulokset ovat nyt parempia. Leikatun luun ympärille laitetaan sementtiä, joka estää luun takaisin kasvamisen. Pienen hetken ajattelin, että tätä kokeillaan, ja onhan Karmalla vielä paljon lääkkeitä kokeilematta ja noston varaa toimiviksi todetuissa Gabapentiinissa ja Zitacissa.

Taistelutahto alkoi hiipua, kun lääkitysten teho heikkeni nopeasti ja matalapaineinen, tuulinen sää pahensi Karman oloa selvästi. Sennillekin yritettiin laittaa leikkauksen yhteydessä metalliverkko kallonaukon ympärille luun/arpikudoksen kasvua estämään, mutta sitä ei voitu laittaa, kun sen todettiin painavan niskaa. Karma oli taas yhä useammin ärtyisä ja huuteleva, uloslähtö ei huvittanut, aamuisinkin hänet piti kantaa sängystä eteiseen. Yhä useammin huomasin laskevani kymmeneen, että kestäisin täysin hermoheikoksi muuttuneen Karman huutamisen. Viimeisenä iltana lenkillä tein päätöksen. Alle 3-vuotias koira oli perässä vedettävä, jokainen tuulenpuuska sai hänet lakoamaan maahan päätä hinkkaamaan. Olisi lääkitystä tietysti voinut hetkeksi nostaa, jos olisi taas tullut vähemmän matalapaineista, mutta mitä taas sen jälkeen? Helsingissä tuulee usein.

Tuon lenkin jälkeen soitin itkien eläinlääkärisemalle, josta sai lyhyellä varoitusjalla kotikäynnin. Jo aikaa soittaessani tiesin, että tulisin ainakin hetken potemaan syyllisyyttä siitä, etten yrittänyt enemmän, ja niin kävikin. Mutta ei se onneksi kauan kestänyt. Viikko, pari Karman lopetuksen jälkeen keskustelu eläinkaupan myyjän kanssa toi minulle jonkinlaisen rauhan, vaikka totta kai olin päätökseni takana seisonut muutenkin. Myyjä oli itse juuri saanut pitkään jatkuneisiin kipuihin syringomyelia-diagnoosin - vamma oli syntynyt tapaturman seurauksena. Kuten moni muu hermokivuista kärsivä ihminen, myös tämä eläinkaupanmyyjä sanoi, että lääkkeet vievät kivuilta pahimman terän, mutta aina tietää, mihin sattuu. Ja juuri sellaiset ilmanalat, joiden olin huomannut syringosairaiden koirieni oireita pahentavan, hän kertoi omia kipujaan pahentavan. Kokemuksensa myötä myyjä oli sitä mieltä, että jos oma koira saisi saman diagnoosin, olisi eutanasia itsestäänselvä ratkaisu.

Se, että meille hieman alle 3-vuotiaana muuttanut Sisu alkoi oireilla syringomyeliaa pian muuton jälkeen, ei sinänsä ole niin ihmeellistä. Isän puolen linjasta löytyy sairaita useammasta sukupolvesta, ja olihan minulla jo ennestään Sisun syringosairas täyssisko Senni. Sisun oireiden tosi pahaksi muuttuminen ajoittui hellejaksoon, joka kokemukseni mukaan on tosin pahasta syringomyeliaa oireileville.

Karman tarina on sellainen, että minun on siitä edelleen vaikea neutraalisti kirjoittaa. Ei kai kukaan laittaisi omaa rakasta koiraansa eteenpäin, jos epäilisi sen olevan sairas? Eihän? Karma rapsutteli ja hinkkasi päätään heti meille tullessaan paljon terveitä koiriani enemmän, mutta muuten oli aluksi varsin terveen ja lupsakan oloinen. Helteet ajoittuivat myös Karman oireiden pahenemiseen, mutta myös muiden tietämieni syringosairaiden perusteella olen yhä enemmän alkanut miettiä sitä, mikä on ympäristön vaikutus sairauden oireiden ilmenemisessä ja etenemisessä. En siis usko, että ympäristö sinänsä saisi koiran sairastumaan, mutta omien koirieni kokemuksen kautta pidän hyvinkin mahdollisena sitä, että syringomyeliaa oireileva koira pärjää rauhallisessa ympäristössä paremmin, ja kenties tämä myös hidastaa sairauden etenemistä. Ihan jokaiselle syringosairaan koiran omistajalle on varmasti tuttua se, miten pienetkin kiihdyttävät asiat/tilanteet saavat koiran huutamaan tai muuten oireilemaan (usein rapsuttamaan). Ja kaupungissa niitä tilanteita tietenkin tulee eteen paljon useammin kuin maalla, jossa esim. Karma oli tottunut menemään täysin vapaana.

Senni oli niin vahva tyyppiarrow-10x10.png - voi kunpa olisin tajunnut sen aiemmin. Niin, sitä kristallipalloa haikailee varmasti moni kasvattakin, mutta sen tiedon varassa on vaan mentävä mitä käytettävissä on. Mutta mitä hyötyä palata enää yksityiskohtiin, Sennikin on saanut levätä rauhassa ilman kipuja yli kaksi vuotta.

Syringomyelia - edelleen todella vaikea aihe cavalierpiireissä, eikä varmasti helppo niissäkään roduissa, joissa tilanteeseen aletaan vasta pikkuhiljaa herätä. Muutama viikko sittenarrow-10x10.png olin neurologi Tarja Pääkkösen syringomyelialuennolla, jossa käsiteltiin pääasiassa uusimpia tutkimustuloksia sekä jalostussuosituksia kuvaustulosten mukaan. Luento oli suunnattu erityisesti cavalierien, chihujen ja griffonien kasvattajille/omistajille, mutta oli paikalla muitakin, sillä syringomyelian esiintyvyys ei todellakaan rajoitu näihin rotuihin.

Surullista on huomata, että osa niistä kasvattajista, jotka aiemmin käyttivät jalostukseen vain kuvattuja koiria, ovat alkaneet jättää koiransa kokonaan kuvaamatta. Muutosta on tapahtunut molempiin suuntiin. Nyt tiedetään, että yli 6-millisistä lähes 100 % oireilee ja on vielä kerran todettu se, että isomillisyys on paha juttu, isomilliset todennäköisemmin saavat isomillisiä jälkeläisiä, ja isomilliset todennäköisemmin tulevat oireelliseen syringomyeliaan sairastumaan. Kaiketi aika sama kaava kuin muissakin moniperintäisissä sairauksissa, mutta monen on tätä syringomyelian suhteen vaikea sulattaa. Kyllä, D-lonkkainen voi tuottaa pentueen A-lonkkaisia (aina myös se toinen osapuoli sukutaustoineen yhtä paljon vaikuttamassa), 4-vuotiaana sivuäänellinen liudan hyväsydämisiä jälkeläisiä ja suuren syrinxin omaava oireettomia pienimillisiä. Mutta todennäköisyydet ovat kiistattomia, ja jos vahinko ei ensimmäisessä polvessa näykään, voi toinen polvi joutua sen taakan raskaasti kantamaan. Tarvitsemme kipeästi lisää virallisia terveystutkimustuloksia, myös magneettikuvaustuloksia ihan niiltä tavallisilta jalostuksen ulkopuolella olevilta kotikoiriltakin ja tietysti kaikki oireellisena kuvattujen tulokset julkisena. 

Miten sattuikin, että eilen päätin vihdoin saattaa tämän tekstin loppuun, ja tänään olen kirjoitellut kolmannelta osapuolelta saamani tiedon jälkeen ihmisen kanssa, jonka cavalierin syringomyeliasta olen ystävältäni noin vuosi sitten kuullut, mutta vasta nyt päädyin tämän koiran omistajan kanssa viestittelemään. Yhtään niin suuri sattuma ei sen sijaan ole se, että kyseisen syringosairaan ukki on sama uros kuin Sennin ja Sisun ja niin monen muun syringo-oireilevan ukki - tai isä, puolisisarus tai muu sukulainen. Tämä ei tietenkään ole ainoa linja jossa syringomyeliaa näin vahvasti esiintyy, eikä myöskään ainoa, jota siitä huolimatta jatketaan.

Omistan tällä hetkellä neljä cavalieria ikähaarukalla 3 kk - 5 vuotta. Vanhin eli 5-vuotias Sohvi on magneettikuvattu 3,5-vuotiaana oireettomana 0b-tuloksella, muut kolme kuvataan kaikki kunhan saavuttavat 3 vuoden iän. Kokonaisuus on tärkeä, eikä vain yhtä ominaisuutta voi huomioida jalostuksessa, olen aivan samaa mieltä. Mutta vain rodun kaksi vakavinta terveysongelmaakin huomioiden: mitä hyötyy terveestä sydämestään koira, joka tuskin aikuisiän saavutettuaan saa vuoden tai pari lisäaikaa lääkityksellä kivuliaisiin syringomyeliaoireisiin? Tai mitä iloa on 0-päisyydestä, jos sydän kuitenkin pettää ennenaikaisesti? En ymmärrä vastakkainasettelua näissä asioissa, ja joskus tuntuu siltä, että kyse onkin vain siitä kuka asian esille tuo. Geenipoolin kapeneminen selityksenä ihan kaikkeen alkaa olla jo aika elähtänyt.

Mutta rakas Karma, hänen vuokseenhan tämä päivitys oli tehtävä. Kyllä minä rakastin, rakastin niin vietävästi etten puolentoista vuoden jälkeenkään ole pystynyt katsomaan kuvia niin tarkasti että olisin saanut kuvan uurnan kylkeen tulostettua. Tänään aion niitä kuvia katsoa, ja yksi niistä taitaa olla aiemmin tässä blogissa julkaistukin, mutta ei se haittaa. Siinä kuvassa lääkityksellä piristynyt 2-vuotias Karma leikkii Ruusan kanssa.

Karma oli ihana, kivuttomana juuri niin täydellinen luonteeltaan kuin cavalier vaan olla voi. Sain kulkea tämän ihanuuden kanssa vain yhdeksän yhteistä kuukautta, Karma ei ehtinyt saavuttaa edes kolmen vuoden ikää.

IMG_1653.JPG

lauantai, 4. tammikuu 2014

Rakas Karma - tilastollinen epätodennäköisyys, kolmas syringosairaani

 

IMG_1710-normal.jpg

 

Karma (Radix Qamra) päätyi minulle netti-ilmoituksen kautta viikkoa vaille 2-vuotiaana, huhtikuun 2013 lopussa. Ensimmäisenä halusin tietää koiran virallisen nimen selvittääkseni suvun terveystietoja. Molemmat vanhemmat oli kuvattu, isä tuloksella A 1 mm ja emä D 2,25 mm. Hauska sattuma, että Karman emä oli tehtävänsä jalostuskoirana suoritettuaan, kasvattajan luota pois muutettuaan asunut vuoden verran meidän lähistöllä ja olin hänet siis useita kertoja tavannut - aivan ihanaluonteinen, terveen oloinen cavaliernarttu. Karman silloiset omistajat olivat tietoisia syringomyeliasta, ja Karmalla ei heidän mukaan mitään siihen viittaavia oireita ollut. Muutenkin oli ollut täysin terve, tavannut eläinlääkäriä vain rokotusten yhteydessä.

Luonnollisesti vanhempien jälkeläisten kuvaustulokset kiinnostivat kaikista eniten - omakohtaista kokemusta kun sairaudesta oli jo riittävästi: yksi syringosairas elossa ja toinen vasta puoli vuotta aiemmin lopetettu. Emän kolmesta pentueesta löysin yhden kuvatun, se tuloksella D 3 mm - tuon kyseisen oireettoman koiran olen tavannutkin. Isän puolelta löytyi kuvattuja enemmän, muutama 0-millinenkin, useampi alle 2-millinen ja yksi F-tuloksen saanut eli syringomyeliaa oireileva. Tuon sairaan emällä millejä oli reilummin, joten tuntui todennäköiseltä, että sairausalttius olisi tullut siltä puolelta.

Ajatukseni oli, että pentua en varmaan ottaisi muusta kuin 0-millisten yhdistelmästä, mutta kodinvaihtaja on eri asia, eikä emän hieman yli 2 millin D-tulos kovin pahalta kuulostanut - varsin kun Karma oli lähes 2-vuotiaana ollut ikänsä kaikin puolin terve.

Kun "koeajalle" hakiessa ja Karman ensi kertaa tavatessa hän rapsutteli korvantaustojaan, kyyditsijänä toiminut ystäväni loi minuun merkitsevän katseen. Totesin hieman vaivaantuneena, että kyllä kaikki koirat rapsuttelevat, se on ihan normaalia. En halunnut antaa vaikutelmaa itsestäni hysteerisenä ihmisenä, joka kuvittelee cavalieereilla jokaisen kuopsutuksen ja hinkutuksen syringomyelian oireeksi. Toki asiasta vielä tuolloin kysyin, ja omistajat sanoivat, että Karmalta on juuri leikattu takkuja korvien takaa ja siksi rapsuttelee.

Karmalla meni muutama viikko, ennen kuin vaikutti täysin sopeutuneen uuteen laumaan ja elinympäristöön. Karma oli elänyt maalaiskoirana ja ulkoillut lähes yksinomaan vapaana metsissä ja pelloilla juosten, hihnalenkeillä ei juurikaan ollut käynyt. Etenkin ensimmäisen viikon Karma piippasi ulkona ja selvästi etsi omia ihmisiään, mutta se helpottui pian. Karma oli/on niin läheisyydenkipeä, että oli helppo ymmärtää, miksi Karma hänen parastaan ajatellen annettiin ajan puutteen vuoksi uuteen kotiin. Ulkona piippaamisen loputtua olin sitä mieltä, että Karma on ehdottomasti helpoin koira mitä minulla on koskaan ollut. Karma oli niin hiljainen, saattoi muutaman kerran haukahtaa innostuksissaan ruokaa odottaessa mutta muuten ei haukkunut yhtään. Koirapuistossa käymisen aloitimme aktiivisemmin, kun Karma niin tykkäsi siellä juosta ja leikkiä - kuka tahansa kelpasi leikkikaveriksi. Reipas, iloinen, sosiaalinen cavaliertyttö.

Vain tuon puolen halusin pitkään nähdä, mutta oli muutakin. Kun ensimmäisenä päivänä harjasin Karman turkkia, havaitsin, että alaselässä oikealla puolella oli aristava kohta. Kamman osuessa siihen kohtaan Karma puri kampaa ja näykki kättäni - tämä toistui aina, kunnes myöhemmin kesällä tuohon kohtaan koskeminen laukaisi rapsuttelun. Aristus jossain kohtaa kehoa ei cavalieerillakaan aina tai edes läheskään aina ole merkki syringomyeliasta ja ajattelinkin, että siinä on jokin kipeä lihas. Ylipäätään olin valmis selittämään melkein mitä tahansa millä tahansa muulla kuin syringomyelialla, koska ihan todennäköisyyksiä ajatellen ei tuntunut mahdolliselta, että kohdalleni tulisi vielä kolmas syringosairas.

Karman meille muuton toisena päivänä menimme koirapuistoon - Karmalla oli kaulassaan panta, jonka edellisestä kodista saimme mukaan. Silloin kun Karma ei juossut tai paininut, havaitsin muutaman kerran hänen oikein hartaasti rapsuttavan niskaansa. Oliko se tuo kerta vai joku toinen, en muista, mutta mukana ollut kaveri mainitsi asiasta minulle. "Niinhän se rapsuttaa", vastasin. Totta kai se kaksi syringosairasta omistaneelle näytti pahalta, mutta kyllähän koirat rapsuttavat...

Ensiviikoilta on jäänyt mieleeni, että Karma rapsutteli ja hinkkasi päätään enemmän kuin muut koirani (vielä silloin elossa ollut syringosairas oli lähes oireeton lääkityksellä), mutta sen pystyi kyllä selittämään koiran normaaliksi käytökseksi. Karma rapsutti eniten korviaan, mutta myös niskaa ja lapoja - jälkimmäisiä aluksi vähemmän. Aina kun jollain koirallani on ollut korvatulehdus, on korvissa selvästi näkynyt ruskeaa eritettä, mitä Karmalla ei ollut - siksi en häntä heti lääkäriin vienyt korvatulehdusepäilyn vuoksi. Muutenkin tuo hinkkailu ja rapsuttelu oli tosiaan pitkään sellaista, että kaikkihan niin enemmän tai vähemmän tekevät ja koira vaikuttaa voivan aivan hyvin.

Toisin kuin muilla koirillani, oli Karman korvien taustoissa yhtenään takkuja säännöllisestä harjauksesta huolimatta, ja vasta myöhemmin tajusin, että ei Karma häntä hakiessani rapsuttanut siksi että takkuja oli juuri leikattu, vaan takkuja korvien taakse tulee rapsuttamisen takia.

En enää tarkkaan muista viikkoja, milloin mitäkin tapahtui. Oirekuva kehittyi pikkuhiljaa. Heinäkuun puolessa välissä vein Karman lääkäriin rapsuttelun vuoksi. Korvat eivät erittäneet lainkaan, joten näytettä ei saatu otettua, mutta molemmat korvakäytävät olivat hieman punoittavat, ja niihin aloitettiin Canofite-tipat. Iho oli erinomaisessa kunnossa, mutta mahdollisen kuivuuden varalta niihin määrättiin erikoisshampoo -ja hoitoaine.

Ennen tai jälkeen tuon lääkärikäynnin, en muista, Karma oli vaivihkaa muuttunut. Aiemmin hiljaisesta koirasta oli tullut jännittävissä tilanteissa karmea kiljukaula, kiljahtelua ilman selkeää syytä esiintyi välillä - koiratutut siitä ulkona huomauttelivat, mikä oli hyvin kiusallista. Rapsutuskohta siirtyi korvista lähes yksinomaan niskaan ja lapoihin, ja lenkeillä/lenkin jälkeen rappukäytävässä päänhinkkailu alkoi. Välillä olin aivan varma, että Karman sairastaa syringomyeliaa, ja sitten tuli taas hetken parempi jakso. PSOM:ia toivoin oireiden aiheuttajaksi, mutta ei oirekuva oikein siihen enää sopinut. Kuvausta lykkäsin koko ajan, koska tiesin, että jo olemassa olevien oireiden perusteella Karma saisi kuvaustuloksesta riippumatta entisen F-diagnoosin, eli syringomyeliaa sairastava, ja halusin olla asiasta aivan varma.

Sisun viimeisinä hyvinä (eli oireettomina) aikoina tuntui välillä siltä kuin antaisin lääkkeitä väärälle koiralle. Oli lenkkejä, jolloin piti yhtenään pysähtyä Karman päänhinkkailujen vuoksi. Rapsuttanut Karma ei ole lenkeillä koskaan.

Sisu kuoli syyskuun alussa, ja vielä jonkin aikaa sen jälkeen yritin pistää Karman oireita ja apaattisuutta ikävän piikkiin. Karma oli lopettanut leikkimisen kokonaan, huusi vain jos joku yritti häntä leikkiin saada. Aamuisin Karma piti kantaa sängystä eteiseen, niin haluton hän oli ulkoilemaan. Välillä oli ulkona perässä vedettävä, välillä meni reippaammin. Päänhinkkailua oli lenkeillä vaihtelevasti - tuulinen sää tuntui sitä etenkin aiheuttavan. Lenkin lopussa ja porrastasanteilla hinkkailu oli jo aivan rutiininomaista.

Uloslähtötilanteissa Karma ei huuda, joten siltä osin en valehdellut blogikirjoituksessa, jossa kirjoitin arjen muuttuneen helpottavan hiljaiseksi Sisun kuoleman jälkeen. Muuten kyllä jätin aivan tietoisesti Karman osalta asioita kertomatta, koska ajattelin, etten enää jaksa vieraiden kommentointia.

Karman uloslähtöhaluttomuudelle yritin pitkään vitsailla, että meidän teini ei halua aamuisin nousta. Eräänä aamuna kumppanini kysyi, että mikäköhän Karmalla oikeasti on. Varasin ja sain kuvausajan noin viikon päähän, ja aloitin myös omatoimisesti lääkityksen Gabapentin 100 mg x 3 ja Prednisolon 1,25 mg x 1. Kortisoni ei Karmalle sopinut, hänestä tuli levoton ja superahne - yöllä muiden nukkumaan käydessä Karma jäi pureskelemaan peittoa ja syömään sen täytteitä. Tämä vain yhtenä esimerkkinä.

Karma kuvattiin Viikissä 14.11.13. Kaularangassa näkyi 3,3 mm syrinx, ja kesken kuvauksen neurologi tuli kysymään minulta, kuvataanko myös lanneranka, koska siellä aristusta on. Lannerangasta löytyi lyhyt, 2,8 mm leveä syrinx. Viime aikoina on esitetty, ettei milleillä sinänsä ole merkitystä - vain sillä, onko syrinx yli vai alle 2 mm, ja toki myös sillä, missä iässä muutokset nähdään. Kaiketi tämä on alan tutkijoiden johtopäätös, koska millejä ei jatkossa virallisissa kuvaustuloksissa enää näy. Tällä on myös perusteltu sitä, miksi jalostukseen voi aivan hyvin käyttää esim. 3-vuotiasta 6-millistä siinä missä 2-millistäkin, mikäli koira on oireeton. Minua tuo ihmetyttää, koska niin Sisun kuin Karmankin kohdalla neurologien ensimmäinen kommentti kuvaustuloksesta on ollut, että he pelkäsivät paljon pahempia muutoksia. Miksi ihmeessä? Kaikilla kolmella syringo-oirelevallani syrinx on ollut yli 2 mm leveä, kuvausjärjestyksessä 3,4 mm, 2,4 mm ja 3,3 mm. Jos milleillä ei ole oireilun todennäköisyyden kannalta mitään merkitystä, niin miksi neurologit odottavat selkeästi oireilevalla olevan isommat muutokset? Eikö se ollutkaan niin, että merkitystä on vain sillä, onko syrinx yli vai alle 2 mm? Jollekin neurologi on "ennustanut", että hieman yli kahden millin muutoksilla koira tuskin tulee oireilemaan vaikka syrinx vähän kasvaisikin, joten jalostuskäyttö on aivan turvallista. Melkoisia lupauksia ja mielestäni ristiriistaista sen tiedon valossa, mitä millien merkityksestä tällä hetkellä annetaan!

Kuten olen usein maallikon näkemykseni aivokammionlaajentumasta ilmaissut (ja jalostusohjesäännössäkin suositellaan, ettei aivokammion laajentuman omaavaa jalostuksen käytettäisi, vaikka eivät suositusta edes kaikki terveystoimikunnan jäsenet noudata), noudattelelevat omien sairaitteni kuvauslöydökset pitkälti jo aiemmin kuvattujen listoilta tekemiä havaintojani. Lievää aivokammionlaajentumaa löytyy jonkin verran, suhteellisen usein nämä ovat alle 2-milliseksi kuvattuja, oireettomia koiria, ja mahdollisesti joidenkin/kaikkien (?) näiden kohdalla kyse on siitä neurologien kertomasta normaalista vaihtelusta. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, voisi monen kohdalla olla niin, ettei toisena kuvausajankohtana tuota lievää aivokammionlaajentumaa näkyisi. Kohtalainen tai vakava aivokammionlaajentuma sen sijaan on useammin yli 2-millisellä oireilevalla koiralla. Jos koira ei vielä kuvaushetkellä oireilekaan, mutta löydöksenä on yli 2 mm (tai varsinkin jos millejä reilummin) sekä vähintään kohtalainen aivokammionlaajentuma, niin ihan maalaisjärjelläkin voi kai ajatella, ettei koiran geenejä kannata eteenpäin pistää ainakaan ennen kuin koiralla on reilusti oireettomia vuosia takana - mikäli siis jokainen jalostukseen aiottu koira on pakko siihen käyttöön kuvaustuloksesta riippumatta ottaa.

Omista sairaistani kolmesta kahdella on löytynyt kohtalainen aivokammionlaajentuma. Karman kohdalla olin tuosta suorastaan helpottunut, koska luulen monien ajattelevan, että keksin/kuvittelen/valehtelen Karman oireet. Kohtalaista/vakavaa aivokammionlaajentumaa onneksi löytyy melko harvan kuvaustuloksesta, ja useimmiten se millien lisäksi löytyy oireilevalta koiralta. Kunhan jaksan, lasken prosentit kuvattujen listalta.

Kun asiaa pysähtyy ajattelemaan, niin onhan tämä käsittämätöntä, että minun täytyy todistella koirani oireellisuutta ja tuntea siitä syyllisyyttä. Ihan oikeasti olen jossain vaiheessa ajatellut Karman oireiden kuvaamista ja esim. tähän blogitekstiin liittämistä, kun tietty joukko ihmisiä kuitenkin ajattelee, että ei Karma oikeasti voi olla sairas. Karman kuvaus ja lääkityksen aloitus viivästyi juuri tuosta syystä: en itsekään voinut uskoa, että minulle tulee vielä kolmas syringosairas. Olen jo ennen Karmaa kysynyt neurologeilta, voiko tämä jotenkin johtua minusta tai asunnostamme. Ei kuulemma ole mahdollista. Ainoa selitys minkä neurologit ovat minulle pystyneet antamaan on se, että kokemukseni perusteella tunnistan oireet muita paremmin. Itse en tätä kyllä lähtökohtaisesti allekirjoita. Sisu tuli minulle syringomyelian osalta uskoakseni oireettomana, Karmalla oireita oli heti mutta ne pahenivat ja lisääntyivät muutamassa kuukaudessa merkittävästi. Huono tuuri koirillani ja minulla koirieni suhteen on joka tapauksessa ollut, mutta oireiden pahenemisajankohtaa kodinvaihtajien kohdalla selittää mielestäni parhaiten kesän lämpö. Sisun todella pahat oireet ja kivut alkoivat matalapaineisella hellejaksolla, ja neurologi kertoi, että monella syringosairaalla oli ollut vaikeaa tuohon aikaan. Karmankin vaikeammat ja selkeämmät oireet alkoivat kesähelteillä.

Takaisin kuvauspäivään marraskuussa: Gabapentin oli jo selvästi alkanut helpottaa Karman oloa, mutta seuraavan viikon, parin aikana tapahtunut muutos myös Zitacin aloittamisen jälkeen oli uskomaton. Karma alkoi taas leikkiä toisten koirien kanssa, oli touhukas ja iloinen, kantoi leluja heitettäväksi. Enää ei tarvinnut kantaa Karmaa aamuisinkaan sängystä, vaan hän oli eteisessä yhtä reippaana kuin muutkin koirat.

Karman lääkitys on tällä hetkellä Gabapentin 100 mg x 3 ja Zitac 50 mg x 3. Neurologi kehotti kokeilemaan pienempää Gabapentin-annosta, mutta se ei onnistunut - oireita tuli heti enemmän.

Olin ajatellut, että jos Karma ei tule lääkityksellä täysin oireettomaksi, hän pääsee pois. Ei tämä vaan ole niin yksiselitteistä ja helppoa. Sisu oli aina oireillessaan selvästi kipeä, Karmalla oireilu tuntuu olevan enemmän sen kaltaista kuin Sennillä usein oli viimeistä vajaata vuotta lukuun ottamatta. Lapojen/niskan rapsuttelua ja päänhinkkailua on yhä päivittäin, mutta se on vain hetki, ja sen jälkeen Karma saattaa esimerkiksi jatkaa leikkiä aivan hyvävointisen oloisena. Luulen, että Karman syringomyelian aiheuttamat tuntemukset ovat nyt lääkityksellä sitä pistelyä/kihelmöintiä - ei kivaa, mutta ei vielä peruste lopettaa leikkisää, elämäniloista 2-vuotiasta koiraa.

"Huutaa raapiessaan. Huutaa innostuessaan. Huutaa pään asentoa vaihtaessaan. Huutaa hypätessään. Huutaa ilman selvää syytä." - raksitettavia mahdollisia oireita kuvatun koiran kliinisistä oireista. Haluan vielä nostaa tämän esille, koska itse pitkään luin tuota listaa ajatellen sillä tarkoitettavan vain sitä, että koira huutaa nimenomaan selkeästi kivusta. Mones vuosi lie jo menossa, mutta vasta kolmannen syringosairaan kohdalla alan ymmärtää tätä huutamista paremmin. Senni sairasti ja oli äänekäs pennusta lähtien, Sisun kerrottiin olevan varsin kovaääninen jo minulle tullessaan - no, sukuvika, olivathan pentuesisaruksia. Karman yhtä äkkiä muuttuessa jännittävissä tilanteissa ihan kamalaksi kiljukaulaksi muun oireilun selvästi pahentuessa alkoi minulle valjeta, mitä tuolla huutamisella oikeastaan tarkoitetaan. Toki puhun vain omasta kolmen sairaan kokemuksesta, mutta sen perusteella totean, että syringosairaan huutaminen ei ilmeisesti usein ole selvää kipuhuutoa, vaan lähinnä levottoman olon ilmaisua jännissä tilanteissa. Karmalle esimerkiksi uloslähtö ei vielä ole huutoon yllyttävän jännää, mutta hieman poikkeavimmissa paikoissa tienylitystä odottaminen tai kulkuneuvoissa matkustaminen sitä sen sijaan ovat. Tilanne on helpottunut lääkityksen aloituksen jälkeen, esim. julkisissa matka saattaa mennä pienellä vinkunalla kunhan Karmaa jatkuvasti rauhoittaa silittämällä, mutta äänenpurkaus tulee silloinkin viimeistään kulkuneuvosta poistuttaessa.

Olen miettinyt, että jos koirani olisivat sairastuneet eri järjestyksessä, eli Senni olisi ollut viimeinen, olisi hän kuollut todella paljon nuorempana, eikä "vasta" 3-vuotiaana. Parhaani tein Sennin kanssa, kuten myös Sisun kanssa, ja nyt jo varsin mittavalla kokemuksella tulen tekemään Karman kanssa. Olen vaihtanut Karmalle isommat valjaat, joissa mikään osa ei koske niskaan/yläselkään, ja jo pitkään olen melkein huomaamattani työntänyt Karman pään alle tyynyä tai muuta koroketta hänen makuupaikkaa sopivaksi laittaessaan, mutta siinä lääkityksen lisäksi kaikki. Olen todella onnellinen Karman puolesta siitä, että hänellä on nyt silminnähden parempi olo lääkityksellä, mutta erittäin realistinen olen myös. Senni kuoli 2012, Sisu 2013, ja luulen, ettei tähän vuoteen tule taukoa syringosairaiden menetyksistä. Ei sitä odotellessa, vaan siihen saakka jokaisesta hetkestä yhdessä nauttien ja iloiten.

 

tiistai, 17. joulukuu 2013

Ei kahta ilman kolmatta

IMG_1656-normal.jpg

Jotenkin reiluuden nimissä tuntuu siltä, että myös Karman kuvaustulos on julkaistava blogissa, vaikka en tänne enää muuten juuri kirjoita. Lausunnossa ei näy syrinxin kokoa muuten kuin että se on yli 2 mm = SM2. Karmalla kaularangan syrinxin maksimileveys oli 3,3 mm, lannerangassa 2,8 mm. Tiedän, että osa lukijoista pitää tätä taas yhtenä merkkinä siitä, että koko rotu on umpisairas, ja toinen osa on jokseenkin varma siitä, että kuvittelen oireet. Ei sillä oikeataan ole väliä. Henkilökohtaisesti ajattelen, että koirillani on ollut uskomattoman huono tuuri, joskaan oireellinen syringomyelia ei cavalieerilla harvinaisuus ole.

 

IMG_1657-normal.jpg

Uusien suositusten mukaan alle 3-vuotiaana kuvattuja yli 2-millisiä ei tulisi käyttää jalostukseen. Suositukset eivät ole voimassa Suomessa.

keskiviikko, 16. lokakuu 2013

Ajatuksia syringomyeliasta kahden hävityn taistelun jälkeen

 

IMG_1624-normal.jpg

 

Alkuun suora lainaus tekstistä, jonka kirjoitin cavalierpalstalle 29.7.2013, reilu kuukausi ennen Sisun kuolemaa:

"Itselläni on takana kohta neljä vuotta elämää syringosairaiden koirien rinnalla - siitä muutama kuukausi kahden kanssa yhtä aikaa, nyt enää yksi elossa toisen kuoltua vain hieman yli 3-vuotiaana. Ei sen enempää tämä kuin mikään aiemminkaan kirjoittamani ole asiantuntijan puhetta, eikä tarkoitettu kenellekään ohjeeksi kuinka toimia oman syringosairaansa kanssa. Mutta koska olen viime vuosina aiheesta paljon kirjoittanut, ja nimenomaan siitä näkökulmasta, millä kaikilla mahdollisilla keinoilla lisäaikaa voi saada hyvä (kohtuullinen?) elämänlaatu säilyttäen, tuntuu nyt siltä, että haluan yhtä suoraan kirjoittaa siitä, miten valitettavan pitkä kokemus sairauden parissa on muuttanut näkemyksiäni.

Edelleen uskon omia (ja tuttujen) koiria seurattuani siihen mitä neurologit syringomyelian aiheuttamista tuntemuksista sanovat, eli oletetaan, ettei tuntemus aina ole suoranaista kipua vaan epämiellyttävää puutumisen kaltaista kihelmöintiä ja pistelyä. Olen siinä uskossa, että ensimmäisen sairaani kohdalla tunne oli pitkään juuri sitä - sen kyllä huomasi, milloin se muuttui selkeäksi kivuksi, vaikkei Senni ikinä huutanut kivusta. Toisen sairaan kohdalla tilanne on ollut ensioireista lähtien toinen: juuri koskaan Sisun oireillessa en ole voinut sanoa, että nyt taitaa tuntua jotenkin epämukavalta – selkeää kipua se on lähes aina ollut. Vastapainona voimakkaammalle oireilulle (muutenhan Sisu ei enää eläisikään) lääkitys on tehonnut todella hyvin. Gabapentin 100 mg x 2 + Prednisolon (kortisoni) 1,25 mg x 1 sai Sisun täysin oireettomaksi, nyt vuotta myöhemmin lääkitys on Gabapentin 200 mg x 3, Prednisolon 1,25 mg x 1 sekä Zitac (vähentää aivopainetta) 75 mg x 3. Edelliset neljä kuukautta lääkitys pysyi samana (ennätys - Sennin kanssa ei koskaan päästy samaan), nyt on hiljalleen pitänyt nostaa yksittäisinä kertoina Gabapentiinin määrää ihan vähän kunnes muutama päivä sitten tajusin, ettei entinen kerta-annos riitä enää minään kertana. Pienet merkit siitä ovat kovin hienovaraisia, ja pakko todeta tässä kohtaa, että jos en eläisi näin tiiviisti koirieni kanssa, jäisivät ne merkit helposti huomaamatta. (En tiedä, onko niitä edes mahdollista huomata jos koirat elävät erillisissä tiloissa eivätkä säännöllisesti käy omistajansa kanssa hihnalenkeillä.) Kun Sisu saa lääkkeet aika tarkalleen kahdeksan tunnin välein, hän on lähes tai täysin oireeton. Valjaat eivät koskaan ole oireita aiheuttaneetkaan, mihinkään kohtaan koskeminen (lääkityksellä) ei laukaise rapsutusta. Päänhinkkailua on välillä lääkkeenantoaikoihin, ei päivittäin. Viime viikolla Sisu rapsutti niskaa ja samalla lipoi huuliaan pakonomaisesti ehkä kymmenen sekunnin ajan - sen osaan jo hetkeä ennen Sisun olemuksesta nähdä - vaikka lääkkeiden saamisesta oli vasta seitsemän tuntia, ja mielessä kävi, että alamäessäkö mennään jo.

Minulla on myös syringoterveitä (oletettavasti) cavalieereja, jotka rapsuttelevat, hinkkailevat, joskus lipovat huuliaankin, ja saattaa olla turha vakuutella tätä ihmisille joilla ei molemmista kokemusta ole, mutta kyllä eron näkee. Vaikka Sisu rapsuttaisi kerran parissa viikossa ja muut joka päivä, se on huolestuttava merkki Sisulla. Ymmärrän kyllä, että kuulostaa oudolta niistä joiden kaikki koirat ovat tältä säästyneet. (Tästä olen monessa paikkaa kirjoittanut ja kysellyt muiden vastaavia kokemuksia: kumpikaan omista syringosairaistani ei koskaan rapsuta/rapsuttanut "muuten vain" - jos ei kyse ole ollut oireilusta, niin sitten täistä, korvatulehduksesta tms. Kerran Sennin elämän aikana näin hänen ”ilopiehtaroivan” lumessa ja olin puhjeta itkuun onnesta.)

Sennin rattaat ovat vintillä, kasa erilaisia valjasviritelmiä muovikassissa kaapissa, mutta eivät Sisua odottamassa. Toimin Sennin kanssa parhaan taitoni ja tietoni mukaan, aina vain Sennin parasta ajatellen, mutta en enää ikinä lähtisi samaan. Tätä on varmaan todella epäsoveliasta sanoa, mutta jo pidemmän aikaa olen peräänkuuluttanut myös neurologeilta realistisempaa kantaa syringosairaan koiran ennusteeseen. Senni sai diagnoosin 1v. 3 kk iässä oireiltuaan jo lähes vuoden verran niin voimakkaasti että se vaikeutti huomattavasti normaalia koiranelämää (mitä Sennillä ei koskaan ollutkaan) ja silti hänelle ennustettiin hyvää elämää jopa 10-vuotiaaksi lääkityksen turvin. Vajaa kaksi vuotta tuon jälkeen Senni oli kalloleikattu, hän sai kuutta eri lääkettä sopivalla sekoituksella 4-7 kertaa vuorokaudessa, ja vielä kuolinpäivänä ehdotettiin opioidilaastaria ja uutta kirurgista toimenpidettä.

Tuttujen, puolituttujen ja vieraidenkin syringokoirien kokemuksen perusteella näyttää realistisemmalta arvio, että oireiden alkamisen jälkeen koira elää 1-2 vuotta. Lienen sitten kuullut vain niistä vaikeista tapauksista.

Ehkä olemme Sisun kanssa todella onnekkaita, kun lääkitys tehoaa niin hyvin kuin tehoaa. Gabapentiinia nostan sen verran kuin järkevältä tuntuu (eli se ei aiheuta elämänlaatua heikentäviä haittavaikutuksia ja nosto tehoaa pidempään kuin muutaman viikon), mutta sitten kun kipuja alkaa olla joka päivä, Sisu pääsee pois.

Sennin kanssa vielä kuvittelin voivani hänet pelastaa - kun hoidan jokaisessa hetkessä hänen erikoistarpeensa huomioiden (minkä kyllä teinkin - muuta vaihtoehtoa ei voinut edes miettiä niin kauan kuin Senni eli) niin se on Sennin parhaaksi. Ja kyllä edelleen voin ymmärtää ajatukseni siitä, että jos koiran saa lääkityksen, muiden apukeinojen ja jatkuvan varomisen avulla pysymään suurimman osan vuorokaudesta oireettomana ja kivuttomana, on se vielä sen arvoista - Sennihän todella näytti nauttivan elämästään, useimmiten. Kuitenkin, jos pelkkä rintakarvojen leikkaaminen (hipaisemattakaan ihoon) laukaisi oireilun, pesun aiheuttama kastuminen sai vinkumaan kivusta, toisen laumanjäsenen hihnan hipaisu rintaan lenkillä pisti rapsuttelemaan... Taisin epäonnistua. Olisi pitänyt luovuttaa aiemmin. Ehkä.

Edelleen tunnen joitakin syringosairaita cavalieereja, vaikka moni on jo kuollut ja uusien omistajat eivät paljoa asiasta julkisesti huutele, minkä ymmärrän oikein hyvin. Itse koen ilmapiirin olevan nyt sellainen, että "hyvä syringosairaan cavalieerin omistaja" saattaa asiasta julkisestikin kertoa mutta painottaa sitä, ettei rotua ole tuon takia vaihtamassa. Viisautta voi olla koko asiasta vaikeneminen. Jopa minä olen päättänyt, että jos kolmas syringosairas kohdalleni sattuisi tulemaan, ei siitä julkista tietoa tulisi koskaan.

Syringomyelia oli paljon esillä keskusteluissa muutaman vuoden niin sairaiden koirien omistajien puolelta kuin jalostusnäkökulmastakin. Jalostuskoirien magneettikuvaus on lisääntynyt, mutta olen havaitsevinani sitäkin, että pelkkää magneettikuvausta täysin tuloksesta riippumatta pidetään nyt riittävänä toimena syringomyelian pois kitkemiseksi rodusta tai ainakin "vastuullisen kasvattajan" meriitin saamisen vakuutena - D kuin D, vaikka olisi 9 mm syrinx + kaikki mahdolliset lisälöydökset, voi mainostaa yhdistelmän täyttävän jalostusohjesäännön vaatimukset, mikä muuten kuulostaa aika vakuuttavalta, jos ei ole oikein perusteellisesti asiaan perehtynyt, niin kuin keskivertopennunostaja luultavasti ei ole. Kun törmää useamman kerran siihen, että jalostukseen on täysin tietoisesti käytetty koiraa jolla on huomattavan suuret millit ja vakava aivokammionlaajentuma, ja joku ne pennutkin on ostanut, tulee mieleen kysymys, onko kukaan oppinut yhtään mitään. Niin kauan kun selkeää periytymismekanismia ei tunneta (eli ehkä ikuisesti), voisi kai turvata jalostusvalinnoissa sukutauluihin ja vaikka niihin Rusbridgen suosituksiin – Hollannissahan on niillä saatu merkittäviä tuloksia aikaan."

Kuten otsikosta ja kuvasta selväksi käy, myös Sisu on nyt poissa. Sisu kuoli 3.9.2013, aika tarkalleen 11 kuukautta Senni-siskon jälkeen, vaikka sairastui paljon myöhemmin. Sisun ensioireet kesällä 2012 olivat heti varsin selkeitä, rapsutuksiin liittyi useamman kerran kiljahduksia. Noin kuukausi ensioireista tuli romahdus, Sisu oli niin kipeä ja selkeästi syringo-oireileva, että lääkitys aloitettiin neurologin luvalla jo ennen kuvausta, jonka sain aikaistettua viikon päähän. Sisu rapsutti niskaa/lavan seutua ja puri jalkoja ja kylkiä niin että oli ihan märkä kuolasta. Gabapentin-kortisoni-kombinaatio kuitenkin toi helpotuksen. Kuvauksessa Sisulta löytyi löytyi lievä Chiarin malformaatio (joka on siis käytännössä jokaisella cavalieerilla, ja sittemmin alkanut löytyä yhä useamman rodun edustajalta, vaikkei oireilevia rodussa koskaan olisi tavattukaan) ja 2,4 mm leveä syrinx-rakkula - oireettomalle 3-vuotiaalle olisi ihan kelpo tulos!

Kuten monella syringo-oireilevalla, ei Sisullakaan neurologin suorittamissa testeissä löytynyt muita poikkeavuuksia kuin niskakipu. (Monilla ei havaita testeissä yhtään mitään epänormaalia, vaikka arjessa olisivatkin selkeästi oireilevia.) Sennillä aikoinaan taisi olla vahvemmalla oirepuolella etujalassa lievää heikkoutta asentotunnossa, hieman vastusti pään alas taivuttamista ja molempien silmien uhkausvaste oli heikentynyt, mutta se on kuulemma yleistä suurisilmäisillä roduilla. (Esim. Sohvilla on heikentynyt uhkausvaste molemmissa silmissä, ja tiukan kolmen vuoden seurannan jälkeen voin "syringohysteerisenä omistajana" todeta, ettei se liity syringomyeliaoireiluun, jota Sohvilla ei siis ole.) Sennillä puoli vuotta ennen kuolemaa suoritetuissa testeissä olivat tulokset paremmat, vaikka lääkitys syringokipujen hallitsemiseksi oli siinä vaiheessa valtava ja sairaus oli edennyt niin pitkälle, että kalloleikkaus oli ainoa vaihtoehto eutanasialle.

Paitsi että syringomyelia on koiran kannalta kamala sairaus, on se erityisen vaikea siksikin, ettei ole mitän absoluuttista testiä tai tutkimusmenetelmää jolla voidaan todeta, kuka sairastaa oireellista syringomyeliaa ja kuka ei. Kuulemma tämä on johtanut myös turhiin diagnooseihin, mikä on tietysti traagista koiran kannalta, jos esim. korvatulehdusta tai allergiaa aletaan hoitaa hermokipulääkkeellä, mikä ei niihin tietenkään auta. Minulla ei ole esittää mitään faktoja siitä, kumpi on suurempi ongelma - syringomyelian "yli- vai alidiagnosointi". Luulen, että molempia on.

Kahden syringosairaan kokemuksella uskon aika hyvin tunnistavani syringo-oireilun, mutta varma en itsekään voi olla.  Kuten moni toivottavasti jo tietää, useimmat syringo-oireilevat eivät suinkaan huuda kivusta. Monet koirat  - niin cavalieerit kuin sekarotuiset ja kaikki siltä väliltä - joskus rapsuttelevat, hinkkailevat päätään, nuoleskelevat tassujaan ja huuliaan, kaivavat vimmatusti petiä, saattavat joskus ilman selkeää syytä vingahtaakin kipeän oloisena - kuka enemmän, kuka vähemmän. Toisaalta kaikki syringo-oireilevat eivät rapsuttele ja hinkkaa päätään maahan läpi lenkin kytkettynä ollessaan - Senni oli tässä suhteessa oireilevana oikein klassinen esimerkki syringokoirasta ja Sisu-veli taas päinvastoin. Jos minä en kaksi omaa ja useita muiden syringosairaita nähneenä osaa varmasti kertoa, miten syringo-oireilun erottaa koiran normaalista käytöksestä, niin miten ihmeessä sen osaa tehdä koiranomistaja, joka ei ehkä ole ikinä syringomyeliasta kuullutkaan? No, minä en ainakaan osannut, kun aikoinaan sairaudesta tietämättömänä katselin melkein vuoden Sennin valjaissa rapsuttelua ilman pienintäkään aavistusta siitä että Senni oli todella vakavasti sairas. (Tässä kohtaa ristiriita aiempaan tekstiin, jonka cavalierpalstalle kirjoitin. Totta, tavallaan olen sitä mieltä, että jokin selkeä sävyero syringokoiran rapsutuksissa ja hinkkailuissa on terveeseen koiraan nähden, mutta jos koira ei oireile todella voimaakkaasti tai ole selkeästi kipeä, niin eipä ole helppo homma!)

Koska 7-millinen koira voi ihan oikeasti olla oireeton ja alle 2-millinen vaikeasti syringo-oireileva, on yhä suuremmaksi kysymykseksi nykyään noussut se, ovatko koiran oireet vain hysteeristen omistajien kuvitelmaa. Tämä on varmasti yksi olennainen syy siihen, miksi sairaudesta keskustelukin aiheuttaa niin helposti suuria tunteenpurkauksia ja kiistoja cavalieerien omistajien keskuudessa. Ihan varmasti "tämän syringohysterian" vuoksi moni myös turhaan epäilee cavalieerillaan syringomyeliaa - näinhän kävi itsellenikin. Mutta jos koiraa tosiaan seuraa ja epäilys osoittautuu vääräksi, uskon senkin tulevan selväksi. Aikoinaan kuvautin ½-vuotiaani syringoepäilyn vuoksi. 0-millinen oli, mutta Gabapentin aloitettiin hetkeksi, koska myös "pelkkä" Chiarin malformaatio aiheuttaa joillekin syringomyelian kaltaiset oireet. Lääkitys purettiin nopeasti, kun ihmettelin itse, miten se muka voi tehota niin hyvin, ettei yhtä äkkiä enää ole mitään oireita. Nyt useamman talven jälkeen olen oppinut, että koiralla on kummallinen tapa hinkutella itseään lumeen, mutta syringomyeliaoire se ei varmastikaan ole.

Ihan maallikkonakin on silti helppo nähdä esim. yhdistyksen listoilta (vaikkei siellä kaikkien oireellisena kuvattujen, julkaistavaksi annettujen F-tulosta uusien luokitusten myötä näy), että oireilevalla koiralla syrinx on yleensä yli 2 mm leveä ja usein pienempimilliset tai kokonaan millittömät ovat oireettomia. Jos millien lisäksi koiralla on myös aivokammionlaajentuma (etenkin kohtalainen tai vakava) näyttää koira yhä suuremmalla todennäköisyydellä olevan oireileva. Ja jos ei kuvauksen aikaan vielä olekaan, kannattaa tulos pitää mielessä. Rusbridgen suosituksista jalostuskoirien kuvaustuloksiin liittyen kaikki sama on ollut todettavissa jo ties miten kauan.

Listoilta löytyy vain yksi koira, jonka D-tuloksen jälkeen on lisätty uusi merkintä, että koira on myöhemmin alkanut oireilla. Henkilökohtaisestikin tiedän varmuudella useita listoilla näkyviä "D-koiria" jotka ovat myöhemmin sairastuneet syringomyeliaan eivätkä omistajat ole sitä edes mitenkään salailleet, mutta tulos listalla on kuitenkin yhä D eli yhtä kuin oireeton, vaikka koira olisi jo lopetettu syringomyelian vuoksi ja se ehkä näkyy koiranetissäkin. Miten paljon enemmän näitä mahtaa ollakaan - minähän en tosiaan omaa mitään suurta cavaliertuttavapiiriä. Varsin jos koiraa on tietoisesti isomillisenä käytetty jalostukseen, on tuskin suurta motivaatiota hakea neurologilta lausuntoa koiran oireellisuudesta ja lähettää se yhdistykselle, tai edes ilmoittaa aikanaan lopetussyytä koiranetissä.

Kiitos kuvauksen lisääntymisen, alkaa pikkuhiljaa olla saatavilla yhä enemmän kuvaustuloksia koirilta, joiden molemmat vanhemmat on kuvattu. Välillä jälkeläisten tulokset yllättävät ikävästi, kun A-yhdistelmästä syntyy isomillinen syringo-oireileva tai vaikka oireetonkin milleillä varustettu koira kahdesta 0-millisestä. Toisaalta, vaikka koiria kuvataan aiempaa enemmän, ovat tuloksista saatavat tiedot vielä aika heppoisia, kun lukuisista pentueista ei kuvata yhtäkään koiraa. Ja kaikki kuvaustulokset eivät edelleenkän päädy yhdistyksen julkiselle listalle - eivät nykyiset uutena kuvatut, eivätkä varsinkaan ne oireilevina ennen vuotta 2011 kuvattujen tulokset, joita ei ennen sitä julkaistu. Suuri kiitoksen paikka sen käytännön muuttumiselle!

Mutta suuremmista linjoista yksilötasolle:

Sisulla alkoi keväällä todella hyvä jakso - Gabapentin-annos oli tuon neljän kuukauden ajan 175 mg x 3, eli varsin kohtuullinen Sisun kokoon nähden. Kortisoniannos pysyi samana koko ajan, eli meni miniannoksela 1,25 mg x 1. Sekin selvästi lisäsi ruokahalua/näläntunnetta, mutta ei ollut mielestäni niin hallitsematonta, että olisi heikentänyt Sisun elämänlaatua. Tuo pienikin kortisonimäärä vei aluksi karvaa, kunnes ennen lääkityksen aloitusta tehty kastraatio kompensoi tilannetta kasvattaen Sisulle paksun turkin, jota sitten ajelin keväästä lähtien Sisun kuolemaan saakka.

Sisu selvisi aluksi kesän kuumuudestakin ilman oireiden pahenemista, ja aloin jo miettiä, ettei 5-vuotispäivän näkeminen ehkä täysin mahdotonta ole - 4 vuotta Sisu täytti 13.7.13. Tuona hyvänäkin jaksona Sisun äänenkäyttö tosin muuttui hallitsemattomammaksi, ja tajusin kyllä sairauden etenevän. Heinäkuussa annoin silloin tällöin ihan vähän suuremman kerta-annoksen Gabapentiinia kun oireilua ilmeni, ja pian huomasin, että Sisu tarvitsee joka kerta sen 200 mg oireiden kurissa pitämiseksi. Se auttoi ihan vähän aikaa, kunnes taas tuli oireita. Sisu pureskeli jalkojaan, piti päätä koholla, läähätteli, ei pystynyt välillä syömään puruluita (joista ei normaalisti koskaan kieltäytynyt). Niskarapsutteluja tuli päivittäin, samoin päänhinkkailuja. Sisu saattoi innostua leikistä ja tuli siitä selvästi kipeäksi, rapsutusten jälkeen vetäytyi viileälle ikkunalaudalle. Tähän väliin täytyy tarkentaa, että ei se tuollaista tietenkään ympäri vuorokauden ollut, mutta koska Sisu oli aiemmin pysynyt lääkityksellä lähes oireettomana, oli muutos todella suuri. Sisu oli kipeä. Aiemmin lenkeillä reippaasti menevä ja kovasti nenäliinojen ja muiden herkkupalojen perään vetävä koira olikin perässä vedettävä. Viimeinen romahdus tuli yhtä pahana ja nopeasti kuin ensimmäinenkin.

Neuvottelin lääkityksestä lääkärin kanssa, ja siinä toivossa, että kyse sittenkin olisi hetkellisestä pahenemisesta, aloitettiin tarvittavana Tramal. (Tramal oli kyllä alusta lähtien tarvittavana, mutta kertaakaan sitä ei tarvittu muun lääkityksen aloituksen jälkeen, ennen kuin lopussa.) Olisin halunnut kokeilla tulehduskipulääkettä, mutta sen yhdistäminen kortisoniin on ehdottoman epäsopivaa - tämän vielä varmistin - ja ilman kortisonia Sisu ei pärjännyt päivääkään. Vasta viimeisen vajaan viikon aikana Sisun lääkitys oli massiivinen. Lääkitys väsytti Sisua, mikä oli helpotus, koska innostuminen aiheutti heti kipuja. Koska Sisu oli hetkittäin parempi, en tilannut lääkäriä kotiin vielä torstaina enkä sitten perjantainakaan. Lauantaina tein päätöksen, ja Sisu pysyi jokseenkin kunnossa tiistaihin saakka, jolloin kuoli kotona rakkaiden ympäröimänä tyytyväisenä dentastixejä syöden 4 vuoden ja 2 kuukauden ikäisenä.

Tietenkin minulla on ihan kamala ikävä Sisua, ja tytöilläkin oli selvästi aluksi, mutta sen tarkempi kuvailu ei liene tarpeen. Hyödyllisemmäksi koen kertoa havainnoistani yleisesti sairauteen liittyen, vaikka eivät nekään mitään absoluuttisia totuuksia ole. Neljän vuoden jälkeen minulla ei ole syringosairasta koiraa, ja se on joidenkin syringo-oireiden suhteen avannut silmäni paremmin vasta nyt kun niitä ei enää ole.

"Äänenkäytön hallitsemattomuus lisääntyy sairauden edetessä - sitä kannattaa tarkkailla." Näin kirjoitti kahden syringosairaan omistaja ennen kuin minä olin edes Senniä sairaaksi tajunnut, ja vasta vuosien kokemuksen myötä olen todella alkanut tajuta mitä se tarkoittaa. Onhan nöitä mölisijöitä, eikä yksin sen perusteella voi koiraansa syringosairaaksi diagnosoida, mutta kyllä se todella tuntuu olennaisesti sairauteen liittyvän. Sisun ja Sennin mölinät olivat sellaisia, joille he eivät selvästi itse mitään mahtaneet. Peruskilttejä ja fiksujakin koiria olivat molemmat, mutta jos vaikka ulos lähtiessä alkoi huuto, ei sitä hyvällä eikä pahalla saanut loppumaan. Sisun kanssa tilanne sen suhteen paheni lopussa huomattavasti, mutta vasta kun Sisu oli kuollut, tajusin oikeasti, miten hiljaiseksi elämä koirien kanssa on muuttunut, kun talossa ei enää ole syringosairasta.

Yhtä hallitsematonta tuntui olevan ruoanhimo syringosairailla. Lääkitys tekee osansa - kortisoni lisää ruokahalua ja näläntunnetta, mutta Sisullakin kortisoni meni pienellä annoksella ja Sennillä ei lainkaan, koska se ei hänelle sopinut. Myös Gabapentin lisää ruokahalua. Silti oma näkemykseni on, että syringosairaan ruoankerjuussa on erityinen "sairauslisä". Senni oli nirso mutta silti pakkomielteinen ruoan ja herkkujen suhteen. Esimerkiksi siankorvista hän pitkään söi vain reunat, ja jatkoi sen jälkeen ihan loputtomasti vinkumista ja herkkulaatikon kuopimista, kun halusi uuden. Jälkeenpäin olen miettinyt, oliko ruoanhimo jonkinlainen sijaisoire huonoon oloon - ulkopuolinen ihminen siitä minulle puhui jo paljon aiemmin. Sisu ei ikinä kieltäytynyt mistään, ja lenkeillä pyrki syömään melkein kaiken mahdollisen syötäväksi kelpaavan tai kelpaamattomankin rasittavuuteen saakka, ja tämä paheni huomattavasti loppuvaiheessa. Nenäliinat olivat suurinta herkkua ja kaikki valkoinen piti käydä tarkistamassa...

Syringoterve cavalieerini on saanut kortisonia kuureina paljon suuremmalla annoksella, ja sen huomasin parantavan ruokahalua, mutta mitään vastaavaa käytöstä kuin syringosairailla ruoanhimon suhteen ei ilmennyt. Yksi nykyisistä koiristani on hyvin ahne, mutta vastaava pakonomaisuus siitäkin puuttuu.

En tuolla tietenkään tarkoita sitä, että nyt ahneiden cavalieerien omistajien tulisi huolestua - kyse on monimutkaisesta kokonaisuudesta moninaisine oireineen ja kerron vain omia havaintojani toivoen, että siitä on jollekin koiransa tilaa pohtivalle hyötyä. Yleisluontoiset kuvaukset syringomyeian oireista ovat niin paljon kysymysmerkkejä jättäviä, ja ehkä oman kokemukseni perusteella pystyn niitä hieman tarkemmin avaamaan - sitä vain toivon.

Rapsutuksen ero syringomyelian oireena verrattuna "normaaliin" on kahden niin eri tavalla oireilleen jälkeen oikeastaan aika vaikea selittää, vaikka siinä eroa mielestäni on. Senni oli erityisen tyypillinen valjaissa/pannassa rapsuttelija, pitkäänhän se oli ainoa oire. Muistaakseni viimeisen vuoden ajan Senni käytti "valjaina" pääasiassa löysää villapaitaa tai minimaalista "napapaitamallia" joka ei juuri rintaankaan osunut. Suunnilleen viimeiset kaksi vuotta Sennin sairastamisesta olivat rinta ja vasen korvantausta kosketusherkkiä - niihin koskeminen laukaisi rapsutuksen välittömästi. Joustavia villaneuleita lukuun ottamatta Senni ei pystynyt käyttämään mitään pukuja - rapsutus ja päänhinkkailu niissä oli ihan jatkuvaa.

Sisu rapsutti syringosairaaksi todella vähän - ennen lääkityksen aloittamista se kyllä oli selkein oire, ja nimenomaan kipuun yhdistettynä. Pahojen oireiden alettua rintaan ja kylkiin koskeminen laukaisi rapsutuksen, lääkityksellä ollessa ei. Valjaat eivät koskaan aiheuttaneet Sisulle oireita, pukuja hän ei kuitenkaan pystynyt melko pian oireilun alettua enää käyttämään. Silloin kun rapsuttelua ilmeni, sen näki jo hetkeä ennen Sisun olemuksesta: hän muuttui hämmentyneen ja kipeän oloiseksi, oli kuin muissa maailmoissa, sitten rapsutti niskaa muutaman kerran ja usein siihen liittyi huulten lipomista. Rapsutusten jälkeen Sisu oli levoton tai vetäytyi viileään, rauhalliseen paikkaan lepäämään, usein paikkaa vaihdellen.

Itselleni on ollut "uutta tietoa" (vaikka siitä jo kesäkuussa 2010 luin), että tosiaan osa syringosairaista oireena rapsuttaa korviaan. Sennillä ja Sisulla oirerapsutuskohta oli nimenomaan lapa/niska, ja jos korvaa rapsuttivat, etsittiin ja löydettiin siihen ihan muu syy, kuten vaikka korvatulehdus. Tätä ei varmaan voi liikaa korostaa, että vaikka koira olisi syringodiagnoosin saanut, kannattaa muuttuneisiin oireisiin (esim. uusi rapsutuskohta) etsiä mahdollista muuta syytä, ettei muu vaiva jää syringon varjolla hoitamatta. Toki myös sairauden edetessä rapsutuskohdat voivat lisääntyä - Senni rapsutti aluksi vain vasenta puolta, myöhemmin yhtä lailla oikeaa. Itselläni oli alkuvaiheessa käydä köpelösti, kun Senni kesähelteillä muutenkin oireiden pahennuttua (ennen virallista diagnoosia) alkoi rapsutella muulloinkin kuin valjaissa ja hartian lisäksi päälakea ja korvia. Hetken surin entistäkin pahemmaksi muuttunutta tilannetta, kunnes tulin syynänneeksi turkkia, ja täitähän sieltä löytyi :D

Rapsutuskohtiin lisättäköön vielä, että Sennillä alaselkä muuttui loppuvaiheessa aremmaksi, ja toisinaan siihen koskeminen selvästi sattui ja/tai laukaisi rapsutuksen.

Tassujaan koira voi nuoleskella/järsiä monestakin syystä, mutta yleensä se kai kipuun liittyy - näin olen käsittänyt enkä siis tosiaan vain "oman kokemukseni perusteella". Myös syringokoiralla voi olla muita kipuja kuin syringomyeliaan liittyviä, mutta niin tai näin, on tassujen nuoleskelu/pureskelu mielestäni ehdottomasti oire, johon tulee kiinnittää huomiota. Molemmilla sm-sairaillani sitä on ilmennyt lääkityksen noston tullessa tarpeelliseksi tai loppuvaiheessa.

Huulten nuoleskelu erityisesti rapsutuksiin liittyen mutta muutenkin tuntuu olevan tyypillistä syringosairailla, ja omien sekä muiden tuntemieni sairaiden perusteella vaikuttaa siltä, että sairaus on tuossa vaiheessa jo aika paha. Sennillä kesti pitkään, ennen kuin pakkomielteistä huulten lipomista alkoi esiintyä, ja tutuista koiristakin tiedän, että se on alkanut sairauden pahenemisvaiheissa. Se täytyy toki muistaa, että kuulemma koirat (ihan rodusta riippumatta) saattavat toisinaan kutinaa rapsuttaessaan nuoleskella huuliaan. Omakohtainen kokemus on siitäkin, että syringo-oireeton cavalieeri rapsutteli rintaa kattoon tuijottaen, huulia lipoen reilun viikon ajan öttiäismyrkyn laiton jälkeen (ei siis koko viikkoa tauotta, mutta huomattavan paljon viikon ajan) ja ennen kuin ehdin varata kiireellistä magneettikuvausaikaa, tulin lukeneeksi myrkyn haittavaikutukset ystävän kanssa asiasta puhuttuani. Ohimenevät neurologiset oireet löytyivätkin mahdollisten haittavaikutusten listalta.

Pakkomielteiseltä vaikuttavaan huulteen lipomiseen/kielen suusta ulos työntämiseen todettakoon vielä, että jos syringosairaaksi todettukin koira yhtä äkkiä sen aloittaa, kannattaa myös tarkistaa, ettei esim. etuhampaiden väliin ole jäänyt jotain häiritsevää :)

Vimmatusta pedin kaivamisesta sanotaan, että se voi olla syringokoiralla suorastaan hysteeristä kivun ilmaisua. Ensimmäisen kerran luin tuon Sennin ollessa vajaan vuoden ikäinen, ja silloin tuo "vimmattu kaivaminen" liittyi vain pesun jälkeisiin hepuleihin ja hinkkailuihin - en enää osaa sanoa, oliko siinä vielä silloin mitään sairauden tuomaa lisää. Myöhemmin tuo pedin hysteerinen kaivaminen oli selkeästi oire Sennillä (sen jäljiltä on reikä yhdessä lakanassa), Sisulla sitä ilmeni vasta ihan loppuvaiheessa. Ainakin kaikki omat koirani kaivavat petiä suurella vimmalla pesun jälkeisen hepulin yhteydessä osana muuta hepulointia, ja se on varmasti aivan normaalia, kuten myös levolle käydessä alustan mieleiseksi muokkaamiseen tähtäävä kaivaminen. Mielestäni eron siinä näkee, mutta lämpimästi suosittelen sitä paljon paheksuttua syringokoiran käytöksen "kyttäämistä", niin pysyy kartalla siitä, milloin on syytä antaa lisälääkettä  tai nostaa lääkitystä pysyvästi tai tehdä muita ratkaisuja - miten kukin omistaja parhaaksi näkee.

Päänhinkkailu/kyljellään maassa hinkutus on omilla sairaillani liittynyt selvästi syringomyeliaan, mutta sekin taas yksi esimerkki oireesta, jota luultavasti kaikilla koirilla ilmenee enemmän tai vähemmän osana aivan normaalia käytöstä. Useimmat koiranomistajat tietävät esimerkiksi tilanteen, jolloin koira haistaa maassa jotain aivan ihanaa (eli yleensä jokin raato, ihmisen uloste ym.) ja suurella innolla ja huolellisuudella pyrkii kihnuttamaan itseään tuota hajun lähdettä vasten. Tuo on paras keksimäni vastakohta syringomyeliaan liittyvään hinkutteluun. Senni hinkkasi päätä erityisen paljon lumeen, Sisu vain huonompina aikoina. Viimeisen vuoden aikana Senni saattoi yövuorossa ollessamme talvella pyytää parvekkeelle, ja painoi päätään lumeen pysyen siinä paikallaan. Vastaavaa olen kuullut myös muilta - kylmähän tuntuu helpottavan syringokoirien oloa.

Mitään tieteellistä faktaa tai selitystä tämän perusteluksi minulla ei ole, mutta Sennillä päänhinkuttelu alkoi nimenomaan ulkoilujen jälkeen rappukäytävässä, yleensä joka porrastasanteella, ja tiedän muillakin syringosairailla hinkuttelun alkaneen erityisesti lenkin lopussa/porraskäytävässä ilmenevänä. Yksityiskohdat alkavat jo hälvetä mielestä, mutta muistaakseni tuo tuli mukaan Sennin oireisiin reilun vuoden iässä, eli vajaa vuosi oireilun alkamisen jälkeen. Myöhemmin pään hinkuttaminen tai maassa kyljellään sätkiminen (jos asian oikein karusti ilmaisee) oli jo varsin selkeää kivun ilmaisua, mitä toivottavasti kukaan ei tulkitse osaksi koiran normaalia käytöstä. Toisaalta, eipä siihen juuri koskaan ääntelyä liittynyt, joten karmeimmassa tapauksessa omistaja voi kai olla ymmärtämättä tuonkin oireen.

Sisulla pään maahan hinkkailu liittyi oireisiin alusta lähtien - mahdollisesti jo ennen rapsuttelun alkua. Sisulla oli kesällä paha korva- ja ihotulehdus, joten sinnikkäästi vakuuttelin itselleni, että korvien hoidon laukaisema rapsuttelu/ilmarapsuttelu ja sinne tänne säntäily pää maata hinkaten liittyi tulehduksiin, vaikka Sisun oireilu vaikutti pahalta syringokohtaukselta. Lääkitys piti Sisun hyvin vähäoireisena, mutta silloin kun oireilua oli, oli pään hinkkaaminen olennainen osa sitä. Päänhinkkailua ilmeni eniten aamuisin ja Sisun innostuessa.

Pään koholla pitäminen levossa ollessa alkoi Sennillä vasta sairauden myöhäisessä vaiheessa. Sisulla tuota ilmeni pahenemisvaiheissa ja erityisen vahvana viimeisen kuukauden aikana. Esimerkiksi jos Sisu ei väsymyksestä huolimatta kyennyt käymään levolle koska piti päätään koholla, auttoi tyynyn/muun pehmeän korokkeen pään alle asettaminen. Sennin loppuajoista on jäänyt tuon oireen suhteen mieleen se, kun kokeilin joitain kertoja kuumuuden helpottamiseen reilun kokoista viilennysmanttelia, vaikka Senni ei pukuja sietänytkään. Kuumuus helpottui mantteli päällä eikä Senni välttämättä reagoinut pukuun rapsuttamalla ja hinkkailemalla, mutta kuvistakin näkee, että Senni hakeutui viilennysmantteli päällä levolle paikkoihin, joissa oli valmiina päänkoroke :(

Tämä ei kuulemma sinänsä ole syringomyelian oire, neurologiseen oireiluun liittyvää kylläkin, mutta Sennillä oli viimeisten kuukausien aikana - loppua kohden lisääntyen - "pään nyökyttelyä". Silloin Senni vain istui paikallaan ja nyökytteli päätään. Ne "millit", eli nesterakkula selkäydinkanavassa, painavat hermoja, joten aika monenlainen hermoperäinen oireilu on ihan loogisestikin ymmärrettävää.

Reilu kuukausi Sisun kuoleman jälkeen kohtasin tyttöjä ulkoiluttaessa taas yhden "koirapuolitutun", joka kysyi, missä Sisu on. Olen kaikin mahdollisin keinoin vältellyt näitä tilanteita - aluksi Karman juoksut pelastivat paljon - mutta vastasin taas pakollisen lyhyen litanian, eli Sisu on kuollut, hän oli Sennin täysveli, sama sairaus. Cavamixin omistaja kauhisteli, että kaksi sairasta ja samasta kennelistä, miten joku voi tahallaan teettää pentuja sairailla koirilla?! En siinä hetkessä jaksanut aloittaa luentoa edes perusasioista, eli kukaan ei tahallaan ole teettänyt pentuja sairailla koirilla - useimpien sairauksien periytyvyys ei vaan ole niin yksinkertaista! Vielä vähemmän jaksoin selventää sen jälkeen kun cavamixin omistaja kertoi suunnitelleensa cavalieerin hankkimista Amerikasta, koska siellä kaikki ovat terveitä suuresta populaatiosta johtuen, ja koirat ovat niin paljon halvempiakin. Ok, näin sitten varmaan, ja kaikkien koirien vanhemmatkin on varmasti magneettikuvattu syringomyelian varalta + kaikki muut terveysasiat huomioitu ja näyttöä siitä vanhempien lisäksi muulta suvulta?

On ihan kohtuutonta, että minun kirjoitteluni myötä yksi ainoa kennelnimi on niin vahvasti syringomyeliaan liitetty.  Sennin ja Sisun kasvattaja ei todellakaan ole ainoa - ei edes harvinainen poikkeus - jolla on useampia syringosairaita kasvatteja. Poikkeuksellista on se, että saman pentueen kaksi sairasta päätyi samalle ihmiselle, joka sitten sattui olemaan minä, joka olen monella taholla julkisesti syringomyeliasta ja näistä sairaista pentuesisaruksista kirjoittanut. Sennillä ja Sisulla on ainakin kolme syringosairasta puolisisarusta eri kasvattajilta, kaksi niistä pentuesisaruksia, ja harva sitä varmaan tietää tai ajettelee kenneliä erityisesti syringoon liitettynä. On ihan sattumanvaraista, päätyykö esimerkiksi tieto koiran oireellisesta syringomyeliasta minnekään mistä se on jonkun mahdollista julkisesti nähdä, kuten yhdistyksen listoilta, jostain blogista tai rodun keskustelupalstalta, tai kuoleman jälkeen koiranetistä. Sennin ja Sisun kasvattajan nettisivuilta nämä tiedot löytyvät jokaisesta kasvatista (mitä virallisesti tutkittu on). Aika harvinaista. Edelleen ihan hemmetin kohtuutonta, jos "huono kasvattaja" on se, jonka kasvattien (ja kotona asuvien) MRI-tulokset, sydänkuuntelutulokset ja kuolinsyyt löytyvät suoraan nettisivuilta, ja vastaavasti "parempi" se, jonka sivuilta näitä ei löydy - ainakaan niitä huonompia - ja kyseenalaisimmat pennutuksetkin voi kätevästi jättää sivuillaan mainitsematta... (Selvennyksenä: tässä nyt siis vain ääriesimerkit.)

Mitä muuta minä voin sanoa? Kohtuutonta, kuten sekin, että yhden ihmisen kohdalle sattuu kaksi syringosairasta. Ja vaikka olen monta kertaa pyytänyt anteeksi, en toisaalta kadu, koska saamani palautteen perusteella on moni hyötynyt yksityiskohtaisesta kirjoittelustani syringomyeliasta - viime aikoina yhä useampi muukin kuin cavalieerin omistaja.

Useimmat ovat ymmärtäneet, kun olen Sisun kuoleman jälkeen sanonut olevani myös helpottunut - jotkut toki kokevat hämmentävän itsekkääksi sen, että myönnän arjen olevan ihmeellisen helppoa ilman kolmesti vuorokaudessa lääkittävää koiraa ja että kertaakaan Sisun kuoleman jälkeen en ole oikeasti ollut huolissani siitä, häiritsevätkö koirien äänet liikaa naapureita. Kammottavaa on se, että rivien välistä luen joidenkin harvojen ajattelevan, että Sisu lopetettiin siksi, etten enää jaksanut hoitaa syringosairasta. Sisu ei kuollut päivääkään liian aikaisin! Enkä suostu kokemaan huonoa omatuntoa sanoessani, että elämä on helpompaa, kun monen vuoden jälkeen läsnä ei ole jatkuva tietoisuus siitä, että koira tulee kuolemaan nuorena, ja päivästä toiseen pelataan lisäaikaa vääjäämätöntä vastaan.

Muutama päivä Sisun kuoleman jälkeen minulle "tarjottiin" syringosairasta uuden kodin tarpeessa olevaa koiraa. Ymmärsin sen kyllä, ja luultavasti vielä 1½ vuotta sitten olisin ottanutkin koiran laumaani, mutta nyt olen saanut riittävästi "realiteettiterapiaa" syringomyeliasta. Ei tämän sairauden kanssa ihmeitä tehdä millään, enkä minä pysty pelastamaan ketään kun en omianikaan pystynyt. Olen miettinyt paljon sitä, mitä teen, jos vielä joku koiristani sairastuu syringomyeliaan. Lääkityksen aloitan varmasti, mutta jos se ei saa koiraa täysin oireettomaksi/kivuttomaksi, tulee lopullinen armahdus hyvin pian.

Pyydän, jakakaa näitä tietoja syringokoiran oireilusta!

 

IMG_0653-normal.jpg

 

IMG_0820-normal.jpg

 

IMG_0830-normal.jpg

 

IMG_0840-normal.jpg

 

IMG_0899-normal.jpg

Kauniita unia, Senni ja Sisu <3